Anna sen lentää
Anna sen lentää.
Anna sen elää.
Anna sen lentää keskelle häränsilmää,
Suoraan sukkana sisään.
Muistan oksan ja puun.
Muistan yhteisen suun.
Muistan suurenmoisen kaipuun.
Huoneen kanssasi jaan.
Paidan kanssasi jaan, kunnes poistun sateenhelmaan.
Muistan oksan ja muistan puun.
Muistan surullisen mopin ja kuun.
Katson kun kallio hengittää.
Katson kun sormista jälkiä jää.
Katselen kaikkea uudestaan.
Kuuntelen tarkkaan taivaan ja maan.
Jos kaikki ei mahdu pääkoppaan, paitaan voi kasvonsa piilottaa.
Tuolikin voi olla ystävä.
Sen kanssa voi nauraa ja itkeä.
Katosta voi katsella elokuvaa.
Ja sateen voi tuntea sielussaan.
Hyttynen lentää kanssamme.
Se haluaisi pisaran vertamme.
Anna sen lentää.
Anna sen elää.
Anna sen lentää.
Mä jätin sut taakse.
Mä jätin sut taakse ja lähdin.
Joskus on vaan pakko lähteä nähdäkseen.
Avata ovi ja kävellä sateeseen.
Muistan katseesi sun.
Muistan tuskasi sun.
Muistan sielun kouraisun.
Muistan oksan ja puun.
Muistan yhteisen suun.
Muistan seesteisen kuun.
Talla pohjaan
Tänään on viiden tähden päivä.
Lennetään yhdessä.
Maistetaan kielellä totuutta, valhetta.
Riisutaan vaatteita.
Peilistä tuijottaa mulkku, poliisin vanha tuttu, paskiainen.
Ei aio muuttaa tapoja.
Hän on toisella puolella.
Toisella puolella.
Mä pelkään sielun puolesta vasta, kun oon haudassa.
Ole hetki kanssani.
Vietetään yhdessä täydellinen tunti.
Vuosi.
Otetaan toisemme ja heitetään koirille.
Painan tallan pohjaan taas.
Pieneen hetkeen en pelkää mitään.
Harmaa ratsuni hirnahtaa.
Sneppaan röökin ja kurvaan itään.
Kuuntelen omaa musaa ja volumet on täysillä.
Kävelen luoksesi alasti.
Lennetään yhdessä kohti helvettiä.
Yrität tavoittaa, mutta olen jo toisella puolen.
Tänään en julista mitään.
En valista ketään.
En yritä mitään.
Painan tallan pohjaan taas.
Pieneen hetkeen en pelkää mitään.
Harmaa ratsuni hirnahtaa.
Sneppaan röökin ja kurvaan itään.
Katson pimeätä maisemaa.
Katson kiihtyviä kaiteita.
Musta tähti seuraa.
Yö on punainen
Emme uskalla olla sankareita.
Tahdomme vain tietää, että heitä on.
Meidän polkujamme ei voi kuluttaa loppuun vain kulkemalla.
Olet risteyksessä, jonka keskellä on sana.
Kirjoitettuna, lausuttuna ja kuultuna.
Melkein paljastettuna.
Vesi pysyy lasissa.
Mieli pysyy kehossa.
Lasi pysyy pöydällä monta viikkoa.
Kaikki ympärillä kaatuu, mutta rakkaus pysyy.
Hän jatkaa elämää sinun kanssasi.
Et ole yksin.
Pimeässä yössä hän on täällä taas.
Yö on punainen ja ruutu loistaa kasvot valaisten.
Ei ole tyhjyyttä.
Elämää ei voi leikata niin kuin elokuvassa.
Eikä ole hulluutta.
On vain muukalainen, jonka sisällä teemme matkaa läpi huoneiden.
Kun valot alkaa sammua
Piilossa hän, joka pyyhkii murheet puhelimeen.
Piilossa hän, jonka sotkun tv valaisee.
Piilossa hän, joka nukkuu silmät auki kasvoillaan aavikko.
Hän on laskeva aurinko.
Silloin tällöin peilissä voi havaita tuntemattomat ilmeet heikossa valossa.
Silloin tällöin peittoon kapaloituu omassa vuoteessa.
Ja tekee ystävistään vieraita.
Mun rakkauteni oottaa mua, kun valot alkaa sammua.
Hei, ei sen täydy olla niin.
Nyt mä lähden kotiin.
Joskus elämä on huomaamatonta hidasta luopumista omasta kehostaan.
Ja omista haaveistaan ja luuloistaan ja viattomuudestaan.
Mut ei sen täydy olla niin aina.
Mun rakkauteni oottaa mua, kun valot alkaa sammua.
Hei, ei sen täydy olla niin.
Nyt mä lähden kotiin.
Nyt mä lähden kotiin.
Rauhaa, rakkautta & Heviä
Valmistaudumme toimintaan.
Poltamme kumia maantien pintaan.
Nostamme laatikoittain rautaa kontista.
Ajantaju katoaa punaisessa valossa.
Emme me yksin pärjää.
Kytkemme virrat laitteisiin.
Emme me yksin pärjää.
Kirjoitamme ohjeet muistiin.
Emme me yksin pärjää.
Iskemme maalatut kädet yhteen.
Emme me yksin pärjää.
Lasken mikkiständin kääpiökorkeuteen.
Seisot yksin yleisössä.
Rytmi liikkuu ulos ja sisään.
Me elämme keskellä ihmeitä, jotka huomaamme liian myöhään.
On ainainen sotatila ja muinainen melodia.
Niistä molemmat on ihmisen lapsia.
Mutta emme tarvitse ohjuksia tai muureja.
Tarvitsemme vain paksua kitaravallia.
Meikä on aika pienikasvuinen.
Enkä en oo mikään kroisos pennonen.
Mut meidän bändi on ihan pirun kova.
Ja mun vaimo on maailman kaunein nainen.
Kävin lähellä kuolemaa, kun mieleni sairastui.
Näin roikkuvia narunpätkiä, korkeita parvekkeita.
Mutta pääsin hoitoon ja terapiaan.
Nyt olen onnellinen pienen pojan isä.
Araknofobia.
Akrofobia.
Klaustrofobia.
Katatonia.
Hissifobia.
Koko mun elämän mä oon pelännyt, että mä mokaan.
Mä itteni munaan.
Korvia punottaa, nännejä kuumottaa.
Mut en pelkää enää.
Mä panen haisemaan ja nyt mä vaihdan maisemaa.
En minä yksin pärjää.
Ilman ystävää en selviä.
Ja rauhaa, rakkautta, heviä.
Emme me yksin pärjää.
Carpe Futurum
Oot aina mennyt omaa tietäs.
Sä carpe diem -lapsonen.
Mut joskus sillä mierontiellä voi langeta henkinen elinkautinen.
Me heitettiin sut maantien poskeen ja joskus kylmään pakkaseen.
Huolimatta siitä, ett’ se koskee, toimisimme samoin tuhat kertaa uudelleen.
Numero ja sävy vaihtuu yhtenään.
Ehkä etsit vielä itseäs.
Sä vaihdat haaveet pätäkkään ja puhkot neulalla reikiä sun elämään.
Jos tulee päivä jota odotamme, sä tukea silloin kyllä saat.
Susta välitetään, siksi odotamme, mitä se päivä toisi tullessaan.
Tää hetki on teille, joilta ovet ovat jo sulkeutuneet ja avain on kadonnut.
Tää hetki on teille, joiden unelmat eivät ole toteutuneet.
Eivätkä toteudu.
Jokainen syy voi olla oikea.
Jokainen lupaus viimeinen.
Jokainen ympyrä on soikea.
Tee omat päätökset.
Et ole enää lapsonen.
Siis astu rohkeasti ovesta.
Ei palaa koskaan eilinen.
Toisille ja itselleenkin anteeksi voi antaa jokainen.
Tää hetki on teille, joilta ovet ovat jo sulkeutuneet ja avain on kadonnut.
Ja mä lupaan tää on viimeinen, sit astun sisään ovesta.
Mä haluun pois sen fiiliksen.
Sit ei enää ahdista.
Ja huomista ei olekaan.
Eihän mul oo mitään ongelmaa.
Mul on tää homma hoidossa.
Hoidossa.
En haluu olla hoidossa.
Viel huomista mä odotan.
Odotan.
Odotan.
Joskus elämä ei odota.
Odota.
Odota.
En tiedä mitä odotan.
Mä astun sisään ovesta.
Ovesta.
Ovesta sisään.
Meren kuningatar
Hän seisoo kuin aallonmurtaja.
Hän tähystää varjoja.
Kuuma aurinko putoaa eteen ja kirjoittaa nimensä pintaveteen.
Mies löytää sen, mitä etsimme ja sukeltaessaan hän katoaa.
Aallokkoon.
Mies hyppää aallokkoon.
Mies törmää vanhaan, vanhaan lauluun.
Se miehen luokseen kutsuu aallokkoon.
Täällä on sininen pimeys.
Täällä on suolainen tyhjyys.
Täällä on pohjaton rakkaus.
Aallokkoon.
Mies hyppää aallokkoon.
Mies törmää vanhaan, vanhaan lauluun.
Se miehen luokseen kutsuu aallokkoon.
Meren kuningatar laskeutuu pimeyteen.
Jättäen kaikki ongelmansa pintaveteen.
Kylmät virtaukset vievät syvemmälle sineen.
Kalat uivat vastavirtaan väriloistoineen.
Pinnan alla toinen maailma, jonne sukellamme, jonne katoamme.
Se on paljon suurempi ja vanhempi kuin tää tanner, jota valloitamme ahkerasti.
Voimme käydä siellä vain vieraana.
Kuulla valaiden laulun alla muoviroskan.
Nähdä paholaisrauskun lennossa.
Nousemassa pintaa kohden troolialuksen verkossa.
Meren kuningatar.
Laulu syvyydessä kaikuu.
Se miehen luokseen kutsuu.
Ikuinen hehku
Se on vain pusu.
Pieni suukko.
Poskella, kaulalla, muistossa.
Ikuinen hehku on täällä taas.
Jokainen ilta, jokainen yö.
Ikuinen hehku on sisällä maan.
Sydämet tahtomatta se saa.
Joskus on vaikea se ymmärtää.
Miten helposti sydämeen jälki jää.
Ikuinen hehku on päällä maan.
Kyyneleen poskelta kuivattaa.
Huulet koskettavat toisiaan pitkään.
Se tuntuu hyvältä, joskus liiankin hyvältä.
Mennään talon taa.
Mennään hiljaa.
Anna kätesi.
Suudellaan.
Se tuntuu hyvältä.
Muinainen ikävä syyllisyyden haamu katoaa.
Viimeinen ilta.
Viimeinen silta tulessa palaa.
Se palaa, se palaa, se liekeissä palaa.
Se palaa, se palaa.
Ei koskaan se palaa se päivä, se ilta.
Se viimeinen silta.
Vain kerran sen kuljit.
Vain sen kerran.
© Sydän, sydän & Marianne Äikäs 2023