En oikeastaan tiedä yhtään, miksi alan (jälleen) pitää blogia. Pöly on hädin tuskin laskeutunut edellisen kokemuksen jäljiltä.
Henkilökohtaisesti tällaisten julkisten blogihommien yllä leijuu väkevä häpeän ja pelon katku. Kirjoittelin joskus 10–20 vuotta sitten bändimme alkutaipaleella säännöllisesti jonkinlaisia blogipostauksia silloisille nettisivuillemme. Siihen aikaan olin saanut muina wannabe-taiteilijanerona päähäni ajatuksen, että ”kaikki on matskua”. Kaikki henkilökohtaisen elämäni käänteet menivät jakoon ilmaan minkäänlaisia sordiinoja. Taisinpa jossain kohtaa jakaa jopa pankkikorttini tunnusluvun ja muut tunnistetiedot jonkinlaisena taiteellisena tutkimusprojektina ja idiotismin ylistyslauluna. Eipä sillä, miltei 96% varmuudella koko silloinen kolmen ja puolen euron omaisuuteni oli koko ajan visusti turvassa Foxy Bearin katevarauksissa. Enpä vain tullut ajatelleeksi, että kun jakaa elämäänsä ja alitajuntaansa ikuiseen bittivirtaan tarpeeksi pitkäjänteisesti, on väistämätöntä, että joku myös kuuntelee.
Olin pitänyt blogia jo useamman vuoden ajan, kun jollain keikkareissulla päädyin jutustelemaan jollekin aivan ventovieraalle hyypiölle. Nopeasti hän alkoi pudotella elämästäni faktoja, jotka oman psyykeni roskapostibotit olivat jo arkistoineet syvälle mieleni pölyisimpiin nurkkiin, jonne arjen valo ei yllä. Tämä hyypiö osasi pelata mädät psykologiset pelinsä taitavan manipulaattorin tavoin ja jakoi kaiken omaksumansa datan elämästäni sopivina juuri ja juuri pureskeltavina annoksina. Yllättävän pitkään hetkeen en lainkaan tajunnut, mistä hemmetistä hän oli onkinut kaikki henkilökohtaiset salaisuuteni. Se oli yllättävän karmivaa. Hän onnistui vavisuttamaan koko henkilökohtaisen todellisuuteni perustuksia yhden vaivaisen kännikeskustelun aikana.
Vaikka kokemus oli uskomattoman kylmäävä ja oli varmaankin omalta osaltaan laukaisemassa ensimmäistä kepeää masennusjaksoani, olen täysin valmis myöntämään, että tietyllä tavalla olin janonnut tällaista elämänmakuista väliintuloa jo pitkään. Kuulun kuoliaaksi tylsistyneeseen millenniaalien sukupolveen. Edellisten sukupolvien kuvaama maailma alkoi tuntua viimeistään lukiossa jotenkin epätodelta, ontolta ja puhkikulutetun rationaaliselta. Kaikessa oli ihan helvetisti järkeä, mutta missään ei ollut tippaakaan tunnetta. Choose life, choose a job, choose a career, choose a family, choose a fucking big television ja sitä rataa. Telkkarista näin, kuinka osa sukupolveni kosseista alkoi ratkoa tylsistymisen problematiikkaa työntämällä roomalaisia kynttilöitä persauksiin, heittelemällä kavereita tiiliskivillä suoraan kupoliin ja niittaamalla ruokalistoja nänneihin. Täydellisenä vellihousuna en kokenut tällaiseen touhuun oikeastaan lainkaan vetoa, vaikka jotain outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta nämä ympäri maailmaa pulpahtelevat sekoiluvideot herättivätkin. Jollain mökkireissulla annettiin kyllä sähkökärpäslätkällä mieleen jääviä säväreitä arkoihin paikkoihin, mutta siihen se sitten jäi omalta osaltani. Joku siinä itsensä alttiiksi laittamisessa jäi kuitenkin kuplimaan pinnan alle.
Fight Club kutkutteli ilmestyessään jotenkin vielä syvällisemmällä tavalla kokemaani onttouden tunnetta, mutten ollut tuolloin tarpeeksi tietoinen yhteiskunnan kiemuroista, jotta se olisi havahduttanut minut jonkinlaiseen syvempään poliittiseen heräämiseen ja anti-kaupalliseen aktivismiin muuten kuin pseudo-intellektuellin imagon ja retoriikan tasolla. Enemmän minua kiehtoi elokuvassa ja kirjassa kuvattu psykologinen ääritila. Tietenkään ei pitäisi ihannoida mitään tällaisia ulkokohtaisia ja dramatisoituja mielenterveyden pettämisen kuvailuja, mutta nuoruuteen kuuluu jonkinlainen pohjaton uteliaisuus kaikkea itselle vierasta kohtaan. Ja onhan se aivan helvetin hieno elokuva/kirja.
Tällaisen kasvuprosessin seurauksena – vaikutuksille alttiina, kuolemattomana ja kaikkivoipana nuorena – lähdin kartoittamaan järjen ja järjettömyyden rajapintaa jakamalla yllättävänkin auliisti psykologisia lyömäaseita ja tunnuslukuja koko ympäröivälle maailmalle. Se oli oma tapani työntää ilotulite hanuriin, asettaa itseni alttiiksi ja repiä elämästä kaikki irti, vaikkei siinä näin 15 vuotta myöhemmin asiaa tarkastelevan keski-ikäisen perheenisän näkökulmasta olekaan yhtään mitään järkeä.
Ainoastaan helvetisti tunnetta.
Tätä taustaa vasten raottelen nyt läppärin luukkua melko pelokkaana reilun vuosikymmenen tauon jälkeen. En yhtään osaa sanoa, mitä täällä tulen tällä kertaa jakamaan. Oletan olevani nykyään paljon tylsempi, koska nykyään olen tylsyyden kanssa täysin sinut. Nykyään olen vanha ukko, joka rakastaa järkeä ja logiikkaa. Pankkikorttini tunnusluku on 4253.